perjantai, 13. elokuu 2010

NHL ja taas yksi JännäPäivä(tm)

Koska taas lähestyy eräs NHL:n rajapäivä sunnuntaina, eikä Brian Burke ole vieläkään lyönyt mitään lukkoon Tomas Kaberlen suhteen, muutama sananen Kaberlesta itsestään, ja ehkä koko hommasta yleensäkin.

Kaberlen tilannehan on sellainen, että hänellä on suht edullista, muistaakseni 4.5 miljoonan dollarin sopimustaan jäljellä vielä yksi vuosi. Sopimukseen on lisätty myös NTC (No Trade Clause, eli häntä ei ilman hänen omaa hyväksyntäänsä voida vaihtaa muualle), joka on tämän kesän aikana ollut poissa toiminnasta sääntöjen mukaan. Tai jotain sen suuntaista, ei ole oikein tarkkaa käsitystä miten homma toimii, mutta poissa se on ollut, ja se tulee jälleen voimaan kunhan päivä vaihtuu maanantaiksi. Tämä siis käytännössä tarkoittaa sitä, että jos Kaberlea ei vaihdeta muualle sunnuntain aikana, hän tullee pelaamaan viimeisen sopimuskautensa Torontossa. Sekään ei ole ollenkaan huono asia, vaikka Torontossa kyllä pakkeja on riittämiin, ja suurta tarvetta olisi esim. sentterille.

Noh. Kaberlesta on tarjottu ilmoitusten mukaan useammankin joukkueen puolesta, mutta toistaiseksi ei ole mitään sellaista tullut vastaan, johon Burke (Toronton GM) lähtisi samantien mukaan, vaikka viimeisen tiedon mukaan ihan varteenotettavia tarjouksia on silti ilmaantunut. Kuitenkaan kaikki tavikset, siis sellaiset kuin minä, eivät ole läheskään niin varmoja siitä onko Kaberle kaiken kohun arvoinen ja mitä hänestä kuuluisi antaa vastineeksi vaihdossa. Useimmiten TSN:n sivuille kirjoitetuissa viesteissä olen nähnyt maininnan "good but not great", kun kyse on ollut Kaberlesta. Itse olen vähän toista mieltä. Koko liigan paras hän ei ole, mutta ihan selkeää kärkipäätä. Juu juu, ei tehnyt yhtä paljon pisteitä kuin Mike Green, mutta asian suhteen tilastoihin nojaaminen on vähän monimutkaisempi juttu, kun pitää ottaa vähän asiaan vaikuttavia asianhaaroja mukaan.

Kuluneella kaudella Kaberle oli puolustajien pistepörssin 10., tehden 49 pistettä (7+42) 82:ssa ottelussa. Näin verrokkina, Mike Green, joka siis voitti puolustajien pistepörssin, teki 76 pistettä (19+57) ja pelasi 75 ottelua. Mutta jo pelkästän Greeniin nähden pitää mukaan laskea jo vähintäänkin koko muu joukkue. Greenin kohdalla homma on yksinkertainen : Toronto oli koko liigan toisiksi huonoin, Greenin Washington taas teki eniten maaleja koko liigassa (karkeasti 50-60 maalia enemmän kuin seuraava joukkue) ja oli kauden paras joukkue pisteiden valossa muutenkin. Greenin kohdalla siis "osasyy" tehoista lankeaa vähän yltiötehokkaalle joukkueellekin, vaikka tottakai Green on huippupelaaja muutenkin.

No entäs muut sitten? Ennen Kaberlea Greenin lisäksi pistelistalta löytyy mm. mestarijoukkueen Duncan Keith, Kingsien Drew Doughty, Dan Boyle, Chris Pronger, Sergei Gonchar, Tobias Ernström, Mark Streit ja Nicklas Lidström. Kaberlen lisäksi neljä muuta pelaajaa tosin mahtuvat pisteille 49 ja 50, joten jo 51:llä pisteellä olisi ollut pörssin kuutonen.

Aika monille näistä Kaberlen yläpuolella olevista puolustajista löytyy jonkinlainen syy heidän tehokkuuteensa. Keith pelasi mestarijoukkueessa, todennäköisesti Jonathan Toewsin ja Patrick Kanen tähdittämällä kentällisellä. Doughtyn kuvittelisin myös syötelleen kohtuu suuren osan Kopitarin 14:sta ylivoimamaalista, muista puhumattakaan. Boyle taas varmasti pelasi suurimman osan ajastaan Dany Heatleyn, Joe Thorntonin ja kuka sitten heidän kanssaan kolmantena häärikään, jolloin pisteitä syntyy helposti. Prongerilla vähän sama juttu Carterin ja Richardsin kanssa, Goncharilla kentällä saattoi hyvinkin olla niin Crosby kuin Malkinkin. Lidströminkin kavereina Datsyuk ja Zetterberg yms. eivät varmasti olleet pahitteeksi.

Ketäs Kaberlella sitten oli? Phil Kessel ja...no, siinäpä ne sitten oikeastaan olivatkin. Luultavasti Hagman, Stajan ja Ponikarovsky veivät jonkinlaisen osan ylivoimamaaleista(kin), mutta ei heistä yhtäkään voi järin tähtihyökkääjiksi kutsua, joten voitaneen sanoa Toronton pelanneen varsinkin viime kauden aika tähtien puutoksesta kärsivällä joukkueella hyökkäyspäässä.

Toisaalta puolustajien tärkein tilasto on heidän +/- -tilastonsa. Kaberlella se on kärkikymmenikosta heikoin, -16. Jälleen tosin pitää ottaa se huomioon, että mies pelasi samalla myös toisiksi huonoimmassa joukkueessa koko liigassa, jolloin tulos on jokseenkin odotetunlainen. Tässä mielessä siis esim. Pittsburghin Gonchar -4 -tilastollaan pelasi ehkä vielä heikommin, kun ottaa huomioon että joukkue oli liigan 9. tai 10. Tämän tilaston lisäksi Kaberle myös pelasi kentällä vähemmän kuin kaikki muut Top 10:stä Ernströmiä lukuunottamatta, joka pelasi vielä toistakymmentä sekuntia Kaberlea vähemmän keskimäärin. Eli ei kai se ihme ole että Green voittaa pistepörssiä tehokkaimmassa joukkueessa, jos hän on ollut jäällä karkeasti laskien ~245 minuuttia enemmän kauden aikana. Peleihin muutettuna se tarkoittaisi n. 10 peliä enemmän kauden aikana.

Sitten, varmasti yksi isoimmista asioista nykypäivän GM:n mielessä tarkasteltaessa pelaajan arvoa, eli palkka. Äkkiseltään palkkatilasto näyttää mainittujen pakkien osalta tältä :

Green 5.0 milj., Keith 8.0 milj., Doughty 0.85 milj., Boyle ~6.7 milj., Pronger 7.6 milj., Gonchar 5.5 milj., Ernström 3.5 milj.,  Streit 4.1 milj., Lidström 6.2 milj. ja Kaberle 4.25 milj. Nämä siis alkavan 10/11 -kauden palkkoja.

Nopeasti katsoen Kaberlea halvempia ovat vain Streit, Ernström ja Doughty, joista Doughty on vielä tulokas-sopimuksellaan ensi vuoden, ja Streit ja Ernströmkään eivät palkassa kovin häviä.

Kaberle on siis Top 10 tehokkaimpien puolustajien joukosta huonoimmassa joukkueessa pelaava, neljänneksi halvin ja ilmeisesti ainoa kymmenikön jäljellä oleva pakki kesän pelaajamarkkinoilla.

Ja sitten sanotaan että hänestä Burke ei voi juuri saada mitään vastineeksi, että parempi vain tyytyä johonkin draft pickiin tms.

Kyllä hänestä nyt JOTAIN hyvää pitää saada, kun on hyvinkin todennäköistä, että eri tasoisessa joukkueessa jälkikin on vielä vähän parempaa, varsinkin jonkun +/- -tilaston osalta. Tiedä nyt ihan olisiko Kaberle nyt kuitenkaan aivan usein puhutun Bobby Ryanin arvoinen (siis päikseen), mutta ei Toronton pitäisi kovasti enempääkään antaa huippuluokan hyökkäävästä puolustajasta. Ikääkään ole kuin vasta 32 vuotta, joten potentiaalisia pelivuosia on vielä 4-8 jäljellä. Kärkikymmeniköstä Boyle, Gonchar, Pronger ja Lidström ovat vähintään 2 vuotta vanhempia jokainen (Boyle 2, Pronger 3, Lidström 8 ja Gonchar 4 vuotta vanhempi), joten ihan ikälopustakaan ei ole vielä edes kyse. Ja verraten heihin, Kaberlen palkka on (ainakin) seuraavan kauden ajan vähintään 1.5 miljoonaa jokaista näitä neljää halvempi, useampaa reilusti enemmän.

Että haistakoon paskat kaikki "good but not great" -kommentoijat, kyllä Kaberle on hyökkäävien pakkien parhaimmistoa, ja vieläpä houkuttelevan hintaista sellaista. Näinollen myös mahdollisen vaihdon liikenne Toronton suuntaan pitäisi olla myös sen mukainen.

Saahan sitä toivoa kaikenlaista tietysti. Toisaalta Burke on mielestäni johtanut joukkuettaan erinomaisesti ja tehnyt monia hyviä hankintoja, ja sitten ne pari puoli-mahdotonta (Phaneuf-kauppa ja Toskala + Blake -> Giguere). Sille pohjalle rakennettuna uskoa löytyy, ettei homma mene aivan reisille.

Mutta katsotaanpa muutama päivä miten tässä käy.

maanantai, 2. elokuu 2010

Respect my authoritaaah!

Ehkä olen vähän vanhanaikainen ja hassu ihminen, mutta pidän aika korkeassa arvossa toisen ihmisen kunnioittamista, mikäli sille ei ole järkevää estettä. Mutta ettei homma nyt karkaisi käsistä vallan kaikenlaiseen pälättämiseen, pidetään aihe kunnioituksesta urheilupiireissä ja mediassa, tarkemmin rajattuna UFC:ssä.

Kun on kyse kamppailulajista, jossa tosissaan taistellaan toista vastaan (kyse ei siis ole ns. pellepaineista), jotenkin pidän itsestäänselvyytenä että vastustajaa tulisi kunnioittaa. Toki, esim. UFC:n promootio varmasti kannustaa, ellei jopa käske, ottelijoita vähän uhoamaan suurempien katsojamäärien toivossa, ja joskus on mukana kovaa psyykkaamista joka kääntyy välillä vähän koomisiinkin mittapuihin, kuten vaikkapa BJ Penn vs Diego Sanchez -ottelun alkujupakat. Jälkeenpäin muistelisin meiningin olleen jo erilaista, kun jännite lakkasi ja niinpäin pois.

Kun itse näen ja koen ottelijan olleen kohtealiaan kunnioittava, tai edes sitä muistuttava vastustajaansa kohtaan, ottelijan ns. osakkeet silmissäni nousevat. Aina vain parempi, jos kivasti sanottu juttu on tullut oman voiton jälkeen ja vastustajaa kunnioitetaan vaikka olisi itse kuinka leiponut turpaan. UFC:tä seuranneille ei tule kai yllätyksenä nyt, jos sanon etten oikein välitä Anderson Silvasta. Mies on kyllä ehdotonta eliittiä lajissaan, mutta viimeaikaiset käytökset kehässä ovat olleet melko häpeällistä vastustajan haukkumista yms. Ei tietysti, nyt tulevan viikonlopun UFC-tapauksessa Silvan vastustaja, Chael Sonnen, on huudellut kaikennäköistä juttua milloin missäkin mediassa, joka ei omissa silmissäni toisaalta tee häntä yhtään sen paremmaksi. Tässäpä minulla onkin siis dilemma; kumman puolella olisin? Sitä, joka dissaa vastustajaa kehässä, vai sitä toista joka (toistaiseksi) dissaa vastustajaa kehän ulkopuolella (ja oman veikkaukseni mukaan tulee vielä kuitenkin häviämään)?

Kontrastina edelliseen, jokin aika sitten oli matsi Mirko "Cro Cop" Filipovic vs Pat Barry. Barry jo lehdistötilaisuuksissa mainitsi olevansa suuri Cro Cop fani ja halusi saada nimikirjoituksen matsin jälkeen. Matsin aikana miehet löivät muutamaan kertaan hymyssäsuin yläviitosia ja olipa mukana jopa melko ennen näkemätön nopea halaaminenkin, josta jäi jotenkin mielettömän hyvä fiilis. Voi kuulostaa koomiselta homostelulta tms, mutta kun kaksi lähes satakiloista jätkää, jotka juuri hetki sitten hakkasivat toisiaan, ja jatkavat samaa hommaa ihan tuota pikaa, näyttävät vähän herrasmiesmäisyyttä ja hyvää meininkiä, niin kyllä se helposti jää muistiin ja tulee hymähtäneeksi hyväksyvästi. Ja tämä kaikki siis vain luokkaa minuutti-kaksi ennen kuin Cro Cop voitti kuristusotteella.

Ehkä omalla kohdallani koko kunnioittamis-jutun arvostamisessa on kyse siitä, että en itse arvosta heitä jotka pitävät kovaa älämölöä taidoistaan ja/tai kyvyistään (tai mitä muuta tahansa), jolloin itselleni tulee suuri tarpeen tunne näyttää heille toisin. Itsekin tekisi mieli mennä matsaamaan pelle-Silvan kanssa, ihan vain jotta pääsisi edes kerran lyömään. Mutta kun joku Forrest Griffin sanoo ettei hän itse ole mikään kovin hyvä edes, joskus vain löytää keinon voittaa, ei tulisi mieleenkään lähteä haastamaan jantteria.

Oli lajina sitten taistelua tai joukkuepelejä muita vastaan, aina pitää pelata täysillä ja voittaakseen, muuten hommassa ei ole mitään mieltä. Mutta samalla sekunnilla kun tuomari tai joku muu taho katkaisee pelin tai ottelun, tietynlaisen kunnioituksen pitää näkyä.

Näin ainakin omasta mielestäni.

tiistai, 13. heinäkuu 2010

Takaisin pukukoppiin

Niinhän siinä kävi kuten alunperin veikkasi mielessään; kirjoittelu jäi nopeasti vähemmälle. Mutta ei se mitään, yritetään nyt vähän kiriä aina silloin kun mieleen tulee jotain avauduttavaa.

Jalkapallon MM-kisat olivat ja menivät. Kovasti en ehtinyt seuraamaan, mutta toisaalta jalkapallo ei ole ollenkaan niin lähellä sydäntä kuin vaikka koripallo ja jääkiekko. Jotain piti kuitenkin vähän seuratakin, tällaista herkkua kun niin harvoin saadaan nähtäväksi kuitenkin. Ei tosin järin hyvää makua jäänyt ihan vihoviimeiseksi suuhun, kun Espanja vei voiton vähän erikoisessa, ei niin jalkapallomaisessa ottelussa. Tai ehkä se olikin juuri jalkapallomaista, kun toinen pelaa välillä ihan hirveää sikaa ja toinen osapuoli on aina naamallaan nurmessa kun vähän sattuu vastustajan vaatetus koskemaan. Jossain välissä kuulemma kaatuiltiin jo omiinkin jalkoihin, ja sillä sitten kalasteltiin milloin mitäkin. Sinällään voittomaalissa en näe mussutettavaa, mutta jo se että sen pääsi tekemään aiemmin filmannut Iniesta teki siitä vähän harmillisen omasta mielestäni, jonka lisäksi tilanne lähti muistaakseni liikkeelle väärin tuomitusta tilanteesta (josta olisi pitänyt tulla kulmapotku, ei maalipotku). Mutta sitähän tuo jalkapalloilu on, Oscarien metsästystä ja virheiden kalastelua, sen sijaan että jatkettaisiin pelaamista ja vietäisiin se pallo maaliin.

Mutta, ei nyt puhuta jalkapallosta, kun paljon merkittävämpääkin on tapahtunut.

NBA:ssä koettiin jotain käytännössä ennen näkemätöntä, kun Dwayne Wade houkutteli Miamiin mukaansa Chris Boshin ja LeBron Jamesin. Mikäli ei ole ollenkaan seurannut NBA:tä, nimet eivät varmasti sano juuri mitään, mutta kyse on kolmesta parhaimmaista päästä paikkojaan pelaavista pelaajista, joiden saaminen samaan joukkueeseen saa muutaman vuoden takaisen Kevin Garnettin ja Ray Allenin muuttamisen Paul Piercen kavereiksi Bostoniin näyttämään vasta toisiksi suurimmalta jutulta ikinä. Kun ottaa huomioon, että Garnettin ja Allenin saanti Bostoniin johti kolmen vuoden aikana yhteen mestaruuteen ja toiseen finaalipaikkaan, voidaan vain kuvitella mitä Wade-James-Bosh saavat aikaan. Näin pienenä esimerkkinä mistä on kyse, muutama pieni meriitti miehistä :

Dwayne Wade on kuusinkertainen NBA All-Star pelin pelaaja, ja vuoden 2006 NBA:n mestarijoukkueen jäsen ja samalla saman vuoden play-offien MVP eli Most Valuable Player. Wade voitti vuonna 2009 koko liigan pistepörssin ja on tullut valituksi kuudesta All-NBA -kentällisiin (=kolme kentällistä, joissa on paikkansa parhaat pelaajat siltä vuodelta).

Chris Boshin meriitit ovat sikäli vähäiset, että hän on koko uransa pelannut korkeintaan keskinkertaisessa Toronto Raptorsissa, jossa ei liiemmin Vince Carterin jälkeen muita tähtiä ole näkynyt. Kuitenkin hän on viisinkertainen All-Star ottelun pelaaja ja hänet on kerran valittu All-NBA -kentällisiin. Hän on kuitenkin power forward -pelipaikan eliittiä.

Sitten, pakan paras, King James. Kaksinkertainen kauden MVP, Vuoden Tulokas 2004, pistepörssin voitto 2008, kuusinkertainen All-Star ottelija, ja kuusinkertainen All-NBA -kentällisen small forward. Ei huonosti seitsenvuotisella NBA-uralla.

Kaikki kolme olivat mukana myös USA:n edustuksessa vuoden 2008 Olympialaisissa.

Koripallo on joukkuelaji, jossa pärjää ilman yksilöitä, eikä tähtiä tarvitse olla kymmenittäin voittaakseen (vertaa nyt vaikka Lakersiin, joiden tähtinä voidaan sanoa olevan Kobe Bryant ja Pau Gasol, vaikka eivät muutkaan huonoja ole missään nimessä). Mutta kun vastaan astuu ehkä kaksi liigan kymmenen parhaan pelaajan joukosta (ellei viidenkin joukosta), eikä Bosh ole heistä kaukana, on hyvinkin mahdollista että Miami Heat pelaa vajaan vuoden kuluttua finaaleissa. Onko vastassa sitten Boston tai LA Lakers, sitä on hankala ennustaa, mutta siinä taitaa olla nyt ennakkoon katsottuna kolme kovinta.

Vaikka Wade/Bosh/James on viime aikojen kovin juttu, on pakko lisätä sana Toronto Maple Leafsistä. Mitään suurta ei ole vielä tapahtunut, mutta Kris Versteeg ja Colby Armstrong tulevat olemaan suuressa roolissa TO:ssa ensi kaudella, jo entuudestaan tuttujen Gustavssonin, Kesselin, Phaneuffin ja muiden lisäksi. Meinasin lisätä Kaberlen, mutta kovasti nyt näyttää että hänet ollaan kauppaamassa muualle, mikäli nyt vain saataisiin joku top 6 hyökkääjä tilalle. Ketään mainittavan lupaavaa ja nimekästä ei ole vielä menetetty (vaikka Stahlbergia olisi ollut hauska nähdä lisää) vaihtokaupoissa, joten vielä on lievä toivo ettei niin kävisikään, vaan Kaberlen lisäksi lähtisi joku aivan muu...vaikka Grabovski. Vaikka hänestä tavallaan pidän, ei hän ehkä mahdu joukkueeseen Bozakin ja Kadrin jälkeen (saatika jos uusi hyökkääjä olisi sentteri), eikä hän toisaalta ole aivan odotuksiakaan vastannut.

Vieläkään en ole järin toiveikas suuresta menestyksestä, vaikka ehkä play-off paikka joukkueella voisi lohjeta. Mikäli joukkue nyt vain saisi itsensä toimimaan nimien perusteella odotetulla tavalla, voisi Torontosta tullakin yllättäen kunnon toimiva joukkue. Brian Burke on tehnyt sikäli hyvää työtä, että hän hankkiutui eroon Blaken ja Toskalan hankalista sopimuksista (silloinen pelaamisen tulos ei oikein vastannut kummankaan palkkaa) ja hommasi Phaneuffin puoli-ilmaiseksi Calgarystä. Vaikka en Burkesta aluksi pitänytkään, on pakko myöntää että hyvin hän on saanut aikaan oikeantuntuisia liikkeitä. Vielä kun saisimme kunnon tuloksia näkymään...mutta eipä hoppua, muutaman kuukauden päästä alkava kausi on vasta Burken toinen Toronton GM:änä, joten mitään aivan mahdottomia ei ole edes voinut vielä tapahtuakaan, mutta toistaiseksi näyttää olevan hyvä tahti ja etenemissuunnitelma.

Pitää palata asiaan jahka jotain kunnollista kerrottavaa on. Kaberlea toistaiseksi on kosittu kuulemma neljän eri tiimin osalta, joista viimeisimpänä San Jose Sharks, joka olisi tarjonnut kuulemma Devin Setoguchia...saa nähdä nyt sitten.

sunnuntai, 28. maaliskuu 2010

Nouse seisomaan

Viime aikoina on ollut juttua stand-upeista ja niiden esittäjistä. Harmillisesti montaakaan hyvää suomalaista en muista kuulleeni. Toistaiseksi tapaamistani Ismo Leikola on kai hauskin, Vesterinen ja Hedberg varmaan siellä perässä. Mutta siinäpä se sitten olikin, ellei aleta yksittäisi juttuja etsimään. Ei se tietysti ole hyvää stand-uppia, jos puolen tunnin settiin saa yhden hyvän läpän mukaan...

Sen sijaan ulkomaisiin on tullut tutustuttua paljon enemmän, tosin hekin ovat enimmäkseen jenkeistä. Yritin kaivaa vieläpä esimerkkvideoita, mielellään omasta mielestä sitä parempaa edustusta.

Ensimmäisenä vähemmän tunnettuna tulee mieleen Lewis Black. Aivan aluksi en pitänyt hänestä ollenkaan, mutta mitä enemmän häntä kuunteli, alkoi jutuissa ja reuhoamisessa olla järkeä ja hauskuutta. Jutut keskittyy usein poliittisiin henkilöihin, joten sikäli on tietysti hankala välillä suhteuttaa itseään tilanteeseen ja ymmärtää hauskuus, ellei henkilö ole tuttu. Kaikki kuitenkin (toivottavasti) muistavat "metsästysonnettomuuden", jossa Dick Chaney ampui ystäväänsä vahingossa?

Lewis Black about hunting

Seuraavana ei voi olla mainitsematta Jimmy Carria. Carrin vitsit ovat joskus englantiakin osaavalle vähän monimutkaisia, tai vaihtoehtoisesti lähellä epäsoveliasta, riippuen tietenkin henkilöstä. Välillä rankkaakin läppää ja kielenkäyttöä (mutta ei mitenkään liikaa), mutta ne toisaalta tekevät jutuista välillä niin hauskoja. Epäkorrektia, hienoja sanankäänteitä, vittuilua, yleisön "huomioimista"...lähes kaikkea löytyy.

Jimmy Carr Live at the Apollo

Ricky Gervais ei ole ehkä tunnetuimmillaan stand-upeistaan, mutta pienempien juttujen lisäksi häneltä on tullut kolme suurempaa keikkaa DVD:llekin. Gervais on sen verran noususuhteessa ollut viimeiset 5+ vuotta, että kannattaa jo siksikin pitää miestä silmällä.

Ricky Gervais - Fame

On kai näitä muitakin, George Carlinia jne. Mutta heihin en ole niin paljoa tutustunut että osaisin juurikaan kummoisia sanoa. Mutta yhden pätkän vielä linkkaan, sen verran hauskaa on. Esittäjän nimeä en tosin muista.

Matkalaukku

perjantai, 5. maaliskuu 2010

Jatkoa edelliseen

Kävin noita mainitsemiani nimiä äkkiseltään läpi, kun ne niin kätevästi tässä esitellään ensimmäisen sadan osalta.

Ensimmäisestä sadasta löysin laskujeni mukaan 11 nimeät, jotka todennäköisesti ovat pelaajien omia nimiä, tai sitten vain pelaajia joita en tunne nimeltä...

Esimerkkejä listalta (poislukien ne Patrick Kanet ja muut Lemieuxit) :

THAT WAS SEEEEEXXXXYYYYY

D AR K CITY DANGLEZ (ja joka toisen kirjaimen päällä jotain vitun väkäsiä)

SOUTHEAST ASIAN BITCH

GOAL BY -SPEEDY-

LAQUISHA SHA NAY NAY

SNEAKY BRUISER

OPRAH WINFREY

CALL ME N A S T Y

HALF MAN HALF AMAZIN

MYBOLZ ZITCHY

-C- LOOK UP ITS DUB

HILLARY SNUFF

IM ON TV ALL DAY BRO

SHE GOT THE CLAP

ANTS TAPES MY STICK

HAPPY NEW YEAR

U LIKE MY TEAMPLAY

SHAKE THAT LAFFY TAFFY

X-BOX LIVE ENDED

 

Siitä voi sitten koettaa repiä jotain pelihuumoria, kun joku kymmenvuotias muksu pelaa tämmöisillä nimillä.